Enemmän kuin numero tilastoissa –
Jäsentutkimus 2020

5. Elämäni on nyt täällä, missä viihdyn ja olen

Teollisuusliiton jäsenkyselystä selviää jäsenten nykyinen kotikunta ja työskentelypaikkakunta sekä muuttohalukkuus. Tässä luvussa keskitytään alueisiin ja asuinpaikkoihin, mikä niissä kutakin miellyttää ja harmittaa sekä minkälaisia eroja alueellisesti löytyy. Liikkuvuudesta ja muuttamisesta kerrotaan tarkemmin kuudennessa Liian monta muuttoa takana -luvussa.

Jäsenkyselyn tuloksista nousee esiin se, että osa vastanneista jäsenistä (N= 13 366) tuntee suurta kotiseuturakkautta. Kiintymys voi kohdistua maakuntaan, kotikuntaan, kylään tai kotitaloon. Kukin kokee kiinnittymisensä tavallaan. Asuinalue tuntuu eniten omalta, kun työtä ja koulutusta on saatavana ja sosiaalinen verkosto toimii tukena itselle ja perheelle.

Tutkimusten mukaan suomalaisista enemmistö jää asumaan kotiseudulleen. Noin puolella suomalaisista kotipaikkakunta on se, jossa on syntynyt. Kiinnittyminen kotiseudulle on ollut vahvinta maakunnista Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla. Tästä on viitteitä myös Teollisuusliiton jäsenkyselyssä, jossa tiedusteltiin, mikä estää sinua muuttamasta muualle. Vastauksia avokysymykseen saatiin 1 157 jäseneltä.

Uudellamaalla koko ikänsä asuneet teollisuusliittolaiset kertovat: ”Täällä olen kasvanut lapsesta asti, enkä osaisi kuvitella asuvani muualla” (N 1994 kemia) ja ”Olen koko elämäni asunut samalla paikkakunnalla ja aion pysyä loppuelämäni täällä” (M 1992 kemia). Kotiseutu on toki rakas muillekin. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa asuva tietää haluavansa ”asua synnyinseudullaan” (N 1989 erityis). Savon syvyyksissä asuva puolestaan piirtää elämänkaarensa muutamalla sanalla: ”Täällä syntynyt, tänne kuolen” (M 1965 erityis).

Tutkimusten mukaan asuinpaikkaan kiinnittyminen on tyypillistä työväenluokalle ja maanviljelijöille. Teollisuusliittolaiset pitää paikoillaan omistusasunto, oma ja puolison työ, lasten koulut ja kotipaikkakunnan palvelut. Maajussin morsian kertoo, että ”mies ei jätä maataloutta, joten olemme sidottuja paikkakuntaan” (N 1979 tekno). Monet haluavat olla lähellä vanhempiaan tai lapsenlapsiaan. Osa vastaajista kertoo myös hoitavansa läheisiään. Usealla on myös metsää tai viljelysmaata, josta saa osan toimeentulostaan. (Ks. liiton jäsenten kotiseudut 2019.)

Syyt kotiseudulle jäämiseen tai uudelle seudulle kiinnittymiseen ovat tietenkin yksilöllisiä. On vetäviä ja alueelle kiinnittäviä syitä, joista tavallisimmat liittyvät omistusasumiseen, työhön ja sosiaaliseen verkostoon. Muualle lähtemiseen ei ole syytä, jos asiat ovat kunnossa ja viihtyy kotipaikallaan.

Esimerkiksi ahvenanmaalaiset duunarit toteavat: ”Trivs där jag bor” (M 1956 tekno) ja ”Jag trivs där jag är” (M 1992 kemia). Tyytyväisyyden voi lukea myös tämän viidennen luvun otsikosta, jossa viisikymppinen stadilainen toteaa tyhjentävästi: ”Elämäni on nyt täällä missä viihdyn ja olen. En nyt ainakaan muualle halua” (M 1965 erityis).

Juurevuus muutakin kuin juurileipää

Vaan mikä onkaan se viihtymisen resepti. Ainakin ne juuret, jotka antavat voimaa ja pitävät paikoillaan. Jäsenkyselyn vastauksissa kerrotaan monella tavoin juurevuudesta. Se tarkoittaa pysyvyyttä ja vahvaa kiintymistä. Sitä, että kasvaa kiinni tiettyyn alueeseen, paikkakuntaan, kylään tai taloon. Pysyvimmillään se on suvun ja perheen paikka, jonne synnytään, jossa asutaan ja tehdään töitä sukupolvesta toiseen.

Esimerkiksi Satakunnassa asuva kolmekymppinen tietää paikkansa: ”Synnyinpaikka on aina se, missä asun pysyvästi” (M 1994 puu). Karhulinnaa ei jätetä! Yhtä lailla Savossa asuvat tunnustavat kiintymyksensä: ”Asun samalla paikalla jo kolmannessa polvessa, en usko, että täältä osaisi pois lähteä” (M 1987 kemia) ja ”Olen kiintynyt kotikylääni” (N 1971 tekno). Halua tai tarvetta lähteä muualle ei ole.

Kokemus juurtumisesta jonnekin voi olla vahva, ollaan sitten lappilaisia, pohjalaisia tai karjalaisia. Tällöin oma identiteetti muodostuu murteen ja tapojenkin osalta osin paikalliseksi. Juurevuus, me-tunne ja kuuluminen johonkin on parhaimmillaan erittäin hieno asia.

Syystä tai toisesta mukava me-tunne voi kääntyä ikäväksi nurkkakuntaisuudeksi. Ajattelutapa voi johtaa vieraan pelkoon, jolloin kaikki lähiporukasta poikkeava on outoa. Vieras on paitsi pelottavaa myös vieroksuttavaa. Pahimmillaan kyse voi olla ja arjen rasismista, jota ennakkoluulot ruokkivat.

Juurettomuuden pelko

Kotiseuturakkaus tarkoittaa pysyvyyttä ja luo turvallisuutta. Oli ikä mikä tahansa, moni jäsenkyselyyn vastannut kertoo saman kuin nuori metallialan työntekijä: ”Ei kiinnosta muuttaa tutusta paikasta mihinkään” (M 1985 tekno). Kotipaikkakunnan vaihtamista estävät ”pelko muuttaa ns. tyhjän päälle eri paikkakunnalle ilman sosiaalista verkostoa” (N 1999 tekno) ja tunne siitä, että ”outoon ei hypätä” (M 1960 tekno).

Juurevuuden vastakohtana olevaa juurettomuutta pidetään kielteisenä asiana: ”Koti on koti, juurettomat muuttaa koko ajan, ketkä ei välitä mistään mitään” (M 1984 kemia). Juurettomuus merkitsee sitä, ettei ole kiinnittynyt aloilleen.

Juurettomuus haiskahtaakin joltakin epäilyttävältä, köyhyydeltä ja kurjuudelta, kiertolaiselämältä ja mieron tieltä. Kyse voi olla muustakin. Nimittäin pelosta ja silkasta muutosvastaisuudesta. Tottumuksesta pysytään huonossa avioliitossa tai kurjassa työpaikassa. Valittamaankin totutaan, kun ei muutakaan ilmene tai ei jaksa ajatella vaihtoehtoja. Joku vastanneista toteaa, että poislähtemisen syynä on ”laiskuus” (M 1991 tekno).

Monilla voi herätä tunne siitä, ettei ole oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Silloin voi nousta tarve nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa. Muutokset jännittävät, tuottavat uudessa tilanteessa epävarmuutta ja rahaakin voi palaa turhan paljon.

Levottomuus voi liittyä nuoruuteen tai elämän murroskohtiin, jolloin etsitään uusia ratkaisuja. Elämänvaiheet vaikuttavat ratkaisuihin, kuten pohjoisessa asuva toteaa: ”Olen reissuni käynyt nuorempana, nyt olen pysyvästi lapsuudenkodissani täällä Lapissa” (M 1964 erityis).

Kaupungit ja maaseutu

Asuinmaakunnan ja -alueen lisäksi on jäsenkyselyn vastauksissa (N=13 366) havaittavissa kahdenlaista muuta jakolinjaa, joiden avulla teollisuusliittolaiset hahmottavat olemistaan, valintojaan ja tekemistään. Ensimmäinen, vahvempi jakolinja menee kaupungin ja maaseudun välillä.

Teollisuusliiton jäsenkyselyyn vastanneet sijoittuvat asumaan erilaisiin kuntiin näin:

Aika selvästi ollaan joko kaupunkilaisia tai maalaisia. Ja ylpeitä siitä. Taajamaa ei mielletä kuntatyypiksi, siksi voidaankin puhua pikkukaupungeista ja kirkonkylistä. Kaupungeista kolme on ylitse muiden:

Kiinnittyminen suurempiin kaupunkeihin on vahva. Helsingissä asuva toteaa, että ”haluaa asua kaupungissa, missä on elämää” (N 1964 kemia). Tampereella asuva kertoo viihtyvänsä ”nykyisessä asuinpaikassani enkä halua asua ainakaan pienellä paikkakunnalla” (M 1979 tekno). Turkuun kotiutunut sanoo, ettei ”pystyisi muutamaan takaisin pienempään kaupunkiin” (M 1996 tekno).

Jäsenkyselyn mukaan yleisimmin teollisuusliittolainen asuu kaupungissa Helsingissä ja Uudellamaalla. Maaseudulla puolestaan asutaan eniten Pohjanmaalla, Keski-Suomessa, Savossa, Kanta-Hämeessä ja Karjalassa.

Jos kaupunkilaisuus istuu tiukassa, vastaavasti ollaan maalaisia henkeen ja vereen. Monet teollisuusliittolaiset tietävät tasan tarkkaan, miksi haluavat asua maaseudulla. Monet ovat kiinnittyneitä omaan kotitilaan, joka tarjoaa sivutoimeentulon tai on muuten henkisesti tärkeä itselle.

Itä-länsi ottelu meneillään

Toinen jakolinja leikkaa maan vinosti kahtia länteen ja itään. Tämä raja on monesta tuttu. Se on imelän ja happaman raja sekä murreraja, joka jakaa saunojat vihtojiin ja vastojiin. Se on tutkimusten mukaan myös terveysraja, sillä idässä perimä altistaa esimerkiksi sepelvaltiotautiin ja mielenterveysongelmiin yleisemmin kuin lännessä. Tämä rajan on myös nykyinen väestön muuttoraja. Tästä tarkemmin jäsentutkimuksen kuudennessa luvussa.

Etelä ja länsi mielletään omaksi alueekseen, jossa suurimpana kasvukeskuksena hohtelee pääkaupunkiseutu. Siellä ei erityisemmin katsella rajan taa pohjoiseen tai kaivata itään. Ei, jollei itsellä ole paluumuutto mielessä ja halu vaihtaa farkut verkkarihousuun. Tai sitten citymaalainen elämäntapa. Citymaalainen asuu sekä kaupungissa että maalla, ja joskus nämä asuinpaikat voivat olla kovinkin etäällä toisistaan.

Pohjoinen ja itä taas kuuluvat luonnonvarojen hallintapiiriin kultakaivoksineen ja vihreine kultineen. Suurimmat etelän ja lännen kasvukeskukset saavat pohjoisen ja itäisen Suomen väeltä tuomionsa: eipä juuri kiinnosta. Joten vaikka joutuisi laulamaan nälkämaanlaulua, kun työtä ja toimeentuloa ei löydy, pois ei lähdetä mielellään.

Esimerkiksi Kainuussa asuva toteaa haluttomuuden muuttoon napakasti näin: ”Isossa kaupungissa ei viihdy” (M tekno 1996). Pohjois-Karjalassa asuvat ajattelevat samoin: ”Etelä-Suomeen en suostu muuttamaan milloinkaan. En voi sietää” (M 1969 tekno) ja ”Asun parhaassa paikassa maailmassa!” (M 1979 puu). Samaa mieltä on Keski-Suomessa asuva: ”Pääkaupunkiseudulle en lähtisi.” (N 1967 puu).

Myös Lapissa asuvat tietävät varmasti, että ei ”haluta asua ruuhka-Suomessa” (M 1973 tekno). Muut kertovat tarkemmin miksi haluavat jäädä: ”Lapin luonto ja lyhyt matka tunturilappiin” (N 1990 tekno), ”Paikan rauhallisuus” (M 1964 erityis) ja ”Omistan peltoa ja metsää asuinpaikkani läheltä.” (N 1988 tekno).