2. Loppujen lopuksi kaikki hyvin

Monenlaisia ajatuksia herää, kun lukee eri-ikäisten liiton miesten ja naisten kuvauksia omasta työnteostaan, työtilanteestaan, työurastaan ja työnsä mielekkyydestä. Näitä asioita kartoitettiin erilaisilla kysymyksillä, sillä Teollisuusliiton yksi keskeisimmistä tehtävistä on osallistua työelämän kehittämiseen. Juuri tämän vuoksi kysely kohdistettiin työmarkkinoiden käytettävissä oleville jäsenille.

Jäsenkyselyyn osallistuneista 13 500 yli 80 prosenttia teki ansiotyötä vastausajankohtana. Muista työsuhteisista lomautettuna oli parisataa jäsentä eli reilut kaksi prosenttia. Yhtä usea oli työstä vapaalla eli pitkällä sairauslomalla, perhevapaalla tai vuorotteluvapaalla. Joka kymmenes oli vastaushetkellä työttömänä. Reilut kolmesataa jäsentä opiskelee, ja yleisimmin alana on kone- ja tuotantotekniikka (14 %).

Kaikista jäsenkyselyyn osallistuneista on enemmistö tehnyt töitä viimeisten kolme vuoden aikana. Reilusti yli puolen (70 %) työsuhde on pysynyt samana näiden vuosien aikana. Neljäsosalla (26 %) työsuhteita on ollut 2–4. Enemmän kuin viisi työsuhdetta on ollut vain harvalla (2 %) viimeisten kolmen vuoden aikana. Vain hyvin harva vastanneista (1,6 %) on ollut koko kolmen vuoden aikana pois työmarkkinoiden käytöstä tai työnhakijana.

Kyselyyn vastanneista 11 050 työtätekevästä huomattava osa (92 %) työskentelee toistaiseksi voimassaolevalla työsopimuksella eli heillä on vakituinen työ. Kokoaikaisesti työtä tekee vielä useampi (96 %) vastanneista. Osa-aikaisesti työskentelee muutama sata (4 %) vastanneista. Osa-aikatyö voi olla normaalia, kuten esimerkiksi jakajilla.

Työviikon pituus vaihtelee sopimusaloittain. Pisintä työviikkoa tehdään metsäkonealalla: vastaajasta 75 prosenttia kertoo työviikkonsa olevan yli 40 tuntia. Toiseksi yleisintä pitkät työviikot ovat kaivosalla (45 %) ja öljy-, maakaasu- ja petrokemianteollisuudessa (37 %). Vastausten määrä näiden alojen kohdalla on 100–150, joten tulos on suuntaa antava. Suurin hajonta työviikon pituudessa on maaseutuelinkeinoissa työskentelevillä, joilla yleisimmin työviikko on 35–40-tuntinen tai yli 40-tuntinen. Tämäkin tulos on vastaajien vähyyden vuoksi suuntaa antava.

Miten pitkä on tavallinen työviikkosi? Osuus työsuhteessa olevista, % (N=11 032)

Teollisuusliittolaisten ammattialoista jakajat ovatkin monella tavalla poikkeuksellinen ammattiryhmä. Heidän työsuhteensa ovat yleensä vakituisia mutta työtä tehdään osa-aikaisesti ja viikonloppuisin. Jakajista vain kolmannes (32 %) tekee yli 34 tunnin työviikkoa, joten heistä moni kaipaa töitä ja palkkaa lisää. Päätyön rinnalla tehdään tyypillisesi jotakin sivutyötä ja yrittäjätyötä, joten toimeentulo kerätään monesta eri virrasta.

Vakituinen kokoaikainen työ on teollisuusliittolaisille yleisintä. Tulos on yleistettävissä, sillä vastanneiden joukko on melkoisen edustava. Tämä edustavuus tarkoittaa sitä, että vastaajajoukko muistuttaa pääosin koko jäsenistön profiilia. Pientä eroa toki on, kun katsotaan taustamuuttujia: kyselyyn vastanneissa naisia on jonkin verran enemmän ja nuoria vähemmän kuin Teollisuusliiton koko jäsenistössä. Työttömien osuus on samaa luokkaa kuin liiton jäsenistöllä helmi-maaliskuussa 2020.

Monella liiton jäsenellä on ”loppujen lopuksi kaikki hyvin” (M 1959 tekno). Keskiarvoon perustuva tulos ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että joillakin aloilla osa-aikainen työ on yleisempää ja määräaikaiset suhteet tyypillisempiä. Alakohtaisten erojen ohella työllistymisessä on lisäksi selviä eroja alueellisesti. Näistä asioista kerrotaan tarkemmin tämän tutkimusraportin neljännessä ”Ihmettelen miten voi jaksaa” ja viidennessä ”Elämäni on nyt täällä, missä viihdyn ja olen” -luvuissa.

Työmarkkinoiden rakenteellinen muutos

Teollisuusliittolaisten aloilla työmarkkinoiden rakenteellinen muutos ei näytä vaikuttavan yhtä mittavasti kuin joillakin muilla aloilla. Esimerkiksi palvelu- ja hoiva-aloilla määräaikaisten työsuhteiden ja osa-aikatyön osuus on aivan toista luokkaa. Muutosta on jossakin määrin havaittavissa, kun tarkastellaan etenkin jäsenten ikää ja työsuhteiden kestoa.

Aiemmissa tutkimuksissa rakennemuutoksella on tarkoitettu väestörakenteen muutosta, nimenomaan työikäisten määrän vähenemistä. Pienet ikäluokat ovat nyt työikäisiä ja eläkeläisten määrä kasvaa Suomessa. Tämä näkyy myös Teollisuusliiton jäsenistössä, sekin vanhenee. Sama koskee muitakin ammattiliittoja. Väestöennusteiden mukaan suunta on sama koko 2020-luvun, joten teollisuuden ja muiden työpaikkojen toiminnan kannalta Suomeen on saatava lisää työikäisiä ja pian.

Kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995, oli takana 1990-luvun alun lama kriiseineen. Nämä molemmat seikat muuttivat työmarkkinoiden rakennetta, kun suomalaiset työmarkkinat avautuivat. Toisaalta valtion ja kuntien toimintoja alettiin ulkoistaa ja yksityistää. Lisäksi kiihtynyt globalisaatio alkoi kiristää kansainvälistä kilpailua. Viimeisin finanssikriisi ei sekään ottanut talttuakseen, vaan talouskuriajattelu on leimannut tekemistä pidempään.

Toinen työmarkkinoiden muutos liittyy juuri edellisiin suurempiin rakenteellisiin muutoksiin. Tämä kaikki ei ole tiennyt hyvää perinteisissä duunariammateissa toimiville. Tulostavoitteet mitataan neljännesvuosittain. Työntekijöitä palkataan projektikohtaisesti ja työntekijöitä vuokrataan tarpeen mukaan. Toimintoja on ulkoistettu alihankkijoille. Tällaista on arki monella työpaikalla.

Vuokralla ja lainassa

Moni teollisuusliittolainen työskentelee vuokratyöntekijänä tai alihankkijan leivissä. Jäsenkyselyyn vastanneista vuokratyöntekijöitä on muutama sata (3 %). Vuokratyötä tehdään yleisimmin puusepän- ja metalliteollisuudessa, tekstiilihuoltoalalla, huolto- ja kunnossapidon ja pelti- ja teollisuuseristealoilla sekä jakelussa. Näillä kaikilla aloilla 4–5 prosenttia vastaajista on vuokratyöntekijöitä.

Usein vuokratyö on ainoa keino työllistyä, kun muuta ei ole tarjolla. Alihankkijan tai vuokrafirman kirjoissa olevat voivat työskennellä yhteisellä työpaikalla tilaajayrityksen väen kanssa kuukausia tai jopa vuosia. Osa vuokratyöntekijöistä siirtyy tilaajayritykseen työsuhteiseksi, jos työtä ja taitoa riittää.

Vaikka tehdään hommia saman katon alla, tunne on vahva, ettei kuulu samaan porukkaan. Näin kertoo nuorempi työntekijä: ”Työ itsessään ihan mukavaa, mutta alihankintafirmassa työskentely stressaa, koska olet aina ’lainassa’ jossain ja aina alihankkijoihin ei suhtauduta hyvin” (N 1989 tekno). Vuokratyötä tekevä kokee ulkopuolisuutta työpaikalla, jossa tilaajayrityksen ilmapiiri on riitaisa: ”Oma tekeminen työhön on turhauttavaa… olen vuokratyöntekijä. Turhauttaa katsoa ja kuunnella vierestä” (M 1971 tekno).

Ylipäätään kuuluminen työyhteisöön ja porukkaan on yksi tärkeimmistä työhyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Monella tutkimukseen osallistuneella kyse vaikuttaa olevan siitä, ettei työskentele omalla, koulutusta vastaavalla alalla. Oman alan työt ovat lähteneet alta, joten on otettava vastaan jotakin muuta toimeentuloksi.

Vuosia määräaikaisena muualla kuin omalla ammattialallaan työskennelleen riemu on rajaton, kun hän saa vakituisen työsuhteen omalta alaltaan. Viisikymppinen nainen kertoo tilanteistaan komeasti: ”Kiva olla taas ’oikea työntekijä’, kuulua työyhteisöön, tehdä siistiä sisätyötä, päättää oman työn aikatauluttamisesta, saada lomakertymiä, sairausajan palkkaa, kaikkia etuja mitä vakituiseen työsuhteeseen isossa yrityksessä kuuluu” (N 1967 tekno). Tämä on monen toive, joten onnittelut!

Erilaiset ansaintatavat

Erilaiset ansiotyön tekemisen muodot ovat yleistyneet, ja etenkin työmarkkinoille tulevat uudet työntekijät törmäävät niihin. Vuokratyön lisäksi keikkatyötä tekee muutama sata vastaajaa (3 %). Yleisintä keikat ovat pelti- ja teollisuuseristysalalla sekä huolto- ja kunnossapitoalalla, joiden vastaajista kertoo reilu kymmenesosa olevansa keikkahommissa. Kausityöksi omaa työtään kuvaa hieman harvempi (4 %). Kausityötä vastaajista tekevät yleisimmin metsä- ja metsäkonealoilla työtä tekevät.

Myös viikonloppuisin työtä tekee useita satoja (6 %) vastaajista. Sopimusaloista eniten viikonloppuisin työskennellään maaseutuelinkeinoissa (26 %), jakelussa (23 %), kaivosalalla (19 %) ja puutarha-alalla (17 %). Kaivostyössä tuotantoprosesseja pyöritetään erilaisilla työaikajärjestelyillä. Kaivosväki saattaa asua työmaa-asunnoissa pidempiäkin jaksoja, kuin tukkijätkät kämpissään.

Jäsenkyselyyn vastanneista pieni osa (3 %) työskentelee siten, että on useampi työsuhde yhtä aikaa. Usein tämä tarkoittaa niin kutsuttua kombityötä, jolloin työntekijällä on tekeillä erilaisia työntekemisen tapoja. Esimerkiksi osa-aikaisen vakityön ohella voi osa ansioista tulla sivutyöstä. Se voi olla palkkatyötä tai yrittäjän toimeksiannoilla tehtävää työtä.

Kyselyyn vastanneista noin sadalla (1 %) osa työstä on yrittäjätyötä. Monella se on työskentelyä omalla maatilalla tai toisessa ammatissa, joka voi olla enemmän tai vähemmän omaa koulutusta vastaavaa. On ikävää, jos työtä ja toimeentuloa leimaa alituinen epävarmuus. Tästä kerrotaan kyselyraportin elokuussa ilmestyvässä ”Ihmettelen miten voi jaksaa” -luvussa.

Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet etenkin koulutuksen vaikuttavan työllistymiseen iän, sukupuolen ja asuinpaikan ohella. Jäsentutkimuksessa näiden vaikutus on nähtävissä.

Kun ansaintatapoja on monia yhtaikaa, niin tuloksena voi olla, että työpäivät venyvät mutta ansiotulo jää pieneksi. Juuri tällaisesta kertoo viisikymppinen naisjäsen. Hän työskentelee osa-aikaisesti kahdella ammattialalla, joihin hänellä ei ole varsinaista koulutusta. Työt ovat hyvin erilaisia: ”Toinen kuormittaa sosiaalisesti ja psyykkisesti, toinen fyysisesti… Eniten hiertää työsuhteiden laatu, osa-aikaisuus ja tulevaisuuden epämääräisyys” (N 1969 erityis).

Suomalaisista työntekijöistä moni tekee osa-aikatyötä vastentahtoisesti. Enemmistö toivoo varmempaa ja toimeentulon takaavaa työtä, kuten viisikymppinen teollisuusliittolainen edellä. Jotta loppujen lopuksi kaikki olisi hyvin, antaa parhaimman turvan vakituinen kokoaikainen työsuhde.

Työn tekemisen ajat

Kun työtä tehdään säännöllisesti maanantaista perjantaihin noin kello 7–17 välisenä aikana, tutkimuksissa puhutaan niin sanotusta normaalista työajasta. Työaika voi joustaa molemmista päistä, ja tästä yleensä sovitaan paikallisesti työpaikalla. Luontainen vuorokausirytmi suosii valveillaoloa valoisaan päiväsaikaan, jolloin ihmiset ovat virkeimmillään. Suomalaisten ajankäyttöä koskevissa tutkimuksissa on selvitetty viikko- ja päivärytmejä. Yhä edelleen yleisintä on viisi työpäivää ja viikonloppu vapaana.

Ylipäätään yhteiskunnan aikataulut on tehty toimimaan säännöllisesti. Suomi ei myöskään ole 24/7-yhteiskunta, vaikka osa palveluista on auki koko ajan digitaalisen itsepalvelun lisääntyessä. Virastot, pankit, koulut ja päiväkodit ovat pääosin auki viikolla päiväsaikaan. Myös joukkoliikenne toimii tässä rytmissä: työ- ja koululiikenne tihentää bussien ajoaikoja aamuisin ja iltapäivisin, ja kesäajalla liikennöintivuoroja harvennetaan.

Säännöllinen vuorotyö voi sisältää yötyötä, jota tehdään kello 23–6 välisenä aikana. Myös osa-aikainen lehtien jakelu aamuvarhain ovat työtä, joka tehdään epätyypillisenä työaikana. Iltatyö ja viikonlopputyö lasketaan nekin epätyypillisenä aikana tehtäväksi työksi. Vuorotyömuotoja on erilaisia, kuten seuraavasta voi huomata: ”Pidän katkeavasta kolmivuorosta, koska viikonloput on aina vapaat” (N 1974 kemia). Osassa viikonloput ovat vapaana ja toisissa vapaat rytmittyvät myös arkipäiviin.

Vuoro- ja yötyön terveydellisiä vaikutuksia on tutkittu jo viljalti, sillä siihen liittyy eniten riskejä. Vuorotyössä etenkin työskentely yöllä ja aamuyöllä voi lisätä väsymystä ja uniongelmia. Vuorotyössä vuorojen vaihtelu voi hankaloittaa valveillaoloa ja unirytmiä. Nelikymppinen naisjäsen toteaa uuden työnsä olevan mielekästä ”koska ei tarvitse tehdä yövuoroja, ei tarvitse tehdä nelivuoroa, ei tarvitse pelätä rattiin nukkumista” (N 1980 tekno). Univelkaisena tapaturmariski kasvaa.

Päivätyö ja vuorotyö yhtä yleisiä

Jäsenkyselyssä tiedusteltiin työn tekemisen ajoista. Teollisuusliittolaisten töistä vain osa tehdään niin sanotun normaalin työajan puitteissa. Työaikamuodon osalta vastaajat jakautuvat tasaisesti kahtia: puolet tekee päivätyötä (54 %) ja puolet vuorotyötä (46 %). Päivätyötä tehdään auto- ja konealalla, metsäalalla ja pelti- ja teollisuuseristysalalla lähes poikkeuksetta (yli 90 % vastaajista).

Teollisuusliiton sopimusaloista vuorotyö on yleistä tietyillä sopimusaloilla. Vastaajista vuorotyö on yleisintä vuorotyötä jakelussa, mekaanisessa metsäteollisuudessa, kaivosalalla, metsäkonealalla sekä kemian alojen prosessiteollisuudessa. Näillä aloilla vuorotyöläisten osuus vastanneista on yli puolet (58–80 %). Täytyy kuitenkin muistaa, että työtekijämäärissä eniten vuorotyötä tehdään suurimmilla sopimusaloilla eli metalli-, puu- ja kemianteollisuuden aloilla.

Suomessa naisista noin kolmasosa tekee vuorotyötä ja miehistä viidesosa. Naisten vuorotyön yleisyys selittyy naisvaltaisilla aloilla, joita ovat esimerkiksi vähittäiskauppa-, matkailu-, ravintola- ja hoiva-alat. Teollisuusliiton jäsenkyselyyn vastanneiden kohdalla sukupuolten välillä ei vuorotyön yleisyydessä ole eroa.

Ikä ja jaksaminen vaikuttavat haluun vaihtaa vuorotyöstä päivätöihin. Vastauksissa näkyy, ettei vuorotyö yksinkertaisesti vain sovi kaikille: ”Yövuorot on kamalia” (M 1960 kemia), ”Vuorotyö hiertää… etsin päivätyötä aktiivisesti ” (N 1974 kemia), ”Vuorotyö on raskasta” (N 1975 puu), ”Työaikamuoto. Ei ehdi palautumaan ja kääntämään rytmiä” (N 1984 puu) ja ”Kolmivuorotyö ja huono työnkierto. Ei tarpeeksi aikaa palautua. Saman toisto on rutiininomaista ja tylsää” (N 1992 puu). Työn mielekkääksi kokeminen vaikuttaa sekin vahvasti jaksamiseen.

Vaihteleva työ, hyvä porukka ja tulos vaikuttavat

”Joka päivä on snadisti erilainen. Vakaa työpaikka tekee myös kaikesta mielekästä” (M 1990 kemia) ja ”Säännöllinen kuukausipalkka, päivätyö, työkaverit, lyhyt työmatka” (N 1968 tekno) Näin kuvaavat jäsenet työnsä mielekkyyttä. Vaihtelu ja työn monipuolisuus kiinnostavat, joten ”työpäivät eivät ole veljiä keskenään” (M 1959 tekno).

Jäsenkyselyn yli 4 500 avovastauksen perkuu osoittaa, että juuri nämä asiat tekevät työstä mielekästä. Sellaista, että töihin on mukava lähteä. Ja tietenkin työyhteisö! Monella vastanneella hyvät työtoverit, mukava työtiimi ja asiansa osaava esimies vaikuttavat eniten työn mielekkyyteen. Ja yksikin paskiainen, laiskuri tai päsmäri saa pilattua työyhteisössä koko työilmapiirin.

Parhaiten työssään viihtyvät ja kokevat tekemisensä mielekkääksi ne, jotka työskentelevät omalla ammattialallaan ja nauttivat tekemisestä. Metallialalla työskentelevälle kolmekymppiselle oma työ on mielenkiintoista: ”Tykkään tehdä töitä käsilläni ja oman työn lopputuloksen näkeminen on palkitsevaa” (N 1986 tekno).

Työyhteisön ongelmien lisäksi työn yksitoikkoisuus, kiire ja kehno palkka tekevät työstä vähemmän mukavaa. Näiden syiden takia oman työn jälki ei miellytä: ”Liukuhihnatyö ei ole hirveän mielekästä. Laadulla ei merkitystä, kunhan on tuottavaa. Haluaisin tehdä laadukkaampaa” (N 1990 tekno), ”Työnantajan päätökset… vähentävät mahdollisuutta tehdä työt hyvin” (N 1969 erityis) ja ”Työntekijäpula hiertää, pelkkä tulos ja raha merkitsee työnantajalle” (N 1992 puu).

Toiset taas harkitsevat vaihtavansa työpaikkaa. Monet kertovat olevansa nykyhommissa lähinnä vain pakosta tai siksi, ettei muuta ole tarjolla. Suhde työhön on tällöin välineellinen. Tämä tarkoittaa sitä, ettei työ itsessään palkitse muuten kuin rahallisesti. Tällöin mieleinen tekeminen jää vapaa-ajalle:

”Palkka on se, joka ratkaisee. Työ on tylsää ja yksinkertaista. Laiterikot pienentää palkkiopalkkaa. Onneksi on vapaa-aikaa tarpeeksi ja lomat” (N 1986 tekno) ja ”Iloinen kun työpäivä ohi, surullinen kun mentävä töihin. Palkka ja edut huononee vuosi vuodelta” (M 1960 puu).

Ala vaikuttaa työn mielekkyyteen

Sopimusaloittain kun vastauksia tarkastelee, kaikkein mukavinta on lähteä töihin metsäalalla ja viher- ja ympäristörakentamisalalla. Näin kertoo viisikymppinen nainen työstään puutarhalla: ”Saan tehdä työni ulkona, miten haluan ja melkeinpä koska haluan. Työskentelen pääsääntöisesti yksin ja nautin siitä. Tauoilla tapaan… kivat ja mukavat työkaverini” (N 1962 erityis).

Kumiteollisuudessa ja mekaanisessa metsäteollisuudessa työasiat eivät pyöri mielessä vapaalla. Työ jää työpaikalle. Kuitenkaan töihin ei ole mukava lähteä, jokin hiertää. Näillä aloilla työtä on paljon ja se voi olla yksitoikkoista. Työilmapiiri ei kaikilla kunnossa, ja palkkakin koetaan kehnoksi. Esimerkiksi mielekkyyttä alentavat ”kiire, työntekijöiden vähyys, työaikamuoto” (N 1961 puu) ja ”typerä vuorotyö” (M 1980 puu) sekä ”huono johtaminen” (M 1979 puu).

Öljy- ja kemian perusteollisuus sekä kaivosala saavat parhaat arviot löytyvillä mittareilla. Näillä aloilla työn mielekkyyteen saattaa vaikuttaa monikin asia, joista yksi on keskimäärästä korkeampi palkkataso. Näillä aloilla työnantajayritysten kannattavuus on korkea, ja ylipäätään prosessiteollisuudelle kaikki toiminnan häiriöt käyvät kalliiksi.

Vähiten mielekkääksi työnsä kokevat tekstiilihuollossa työskentelevät. Pesuloissa palkkataso on matala, työ raskasta ja työympäristössä monenlaista kuormitustekijää. On kemikaaleja, kuumuutta ja melua. Samaten toisella matalapalkka-alalla, maaseutuelinkeinoissa tunnelmat näyttävät varsin synkiltä. Työviikot ovat pitkiä ja työ raskasta. Monet molemmilla aloilla työskentelevistä kokevat töihin lähdön ikäväksi ja murehtivat työasioita vapaa-ajallaan.